Ihmisen parasta aikaa

Tapio Jouhkin blogikirjoitus:

Ainoa pysyvä asia on muutos, niin ympäristön kuin busineksen. Ajan virrassa ja jatkuvan kiireen keskellä muutostrendejä on usein kuitenkin vaikea havaita. Oma työrupeamani on päättymässä: lähes 50 vuotta sähköalalla. Lieneekin sopiva hetki pysähtyä tarkastelemaan, mitä kaikkea on tapahtunut. Ja onhan sitä...

Erikoisimmat tapahtumat muistuvat helposti mieleen, mutta ei muistilokeroita tarvitse paljoakaan kaivella, kun sieltä erottuu monia hauskoja juttuja. Muistot paljastavat, miten todella paljon maailma onkaan muuttunut näinä sähköisinä työvuosinani.

Ensimmäisiä alan oppeja sain Strömbergillä, Pitäjänmäen generaattoritehtaalla vuosina 1964-65. Opastus oli perinpohjaista, suorastaan loisteliasta ja erittäin ystävällistä.

Erityisesti generaattoritehtaan vanhemmat asentajat opettivat työelämän säännöt perin pohjin: Aamupäivällä tehtiin töitä päiväurakan verran ja iltapäivä yritettiin vältellä työnjohtajaa, ettei urakka kuse.

Nuoren ja innokkaan oli tuota toimintamallia vaikea hyväksyä, ja niinpä kävin välillä käämieneristysosastolla avustamassa vanhempia rouvia. He olivat aina tehneet rivakasti töitä, ja urakoista oli tullut kireitä. Siitä avustustoiminnasta en saanut rahaa, mutta mielihyvää kylläkin.

Onko mikään muuttunut urakkapalkkauksessa puolen vuosisadan aikana? Onhan sitä sorvattu monin tavoin. Myös laskentajärjestelmät ovat uudistuneet. Silti urakkapalkkausta rasittaa vanha vaiva - voimakas vastarinta toiminnan todellista kehittämistä kohtaan.

Outoa kyllä, työelämää onkin kehitetty nurinkurisesti, kun lainsäädäntö - esimerkiksi luottamusmiesjärjestelmät ja YT-menettelyt - on luonut jarruja ja esteitä toimintatapojen uudistuksille. Luottamusmiehet ja ammattiyhdistysliike näyttävät pahimmillaan ajavan vain lyhyen tähtäimen etujaan ymmärtämättä yritystoiminnan kehittämisen tarvetta.

Toinen sisääntuloni Strömbergille, kytkinlaitososaston myynti-insinööriksi vuonna 1970, oli sekin muistorikas. Uunituore insinöörisormus kiilteli sormessa. Vanhempi myyntitykki Arvo Putkonen antoi heti ensimmäisen aamun hommaksi tarjouksen laatimisen Pihtiputaan 110 kV.n sähköasemasta.

Kello 11 oli aika lähteä lounastauolle. "No, miten tarjous on edistynyt? Se täytyy saada puhtaaksikirjoitukseen ennen kolmea", myhäili Putkonen.

Mihinkäpä olisi tarjous yhdessä aamupäivässä edistynyt, sen verran oli outoja, teknisiä termejä keltanokalle. "Katsotaanpa niitä lounaan jälkeen", Putkonen lohdutti.

Lounaalle kävellessämme tuliterä insinöörisormus livahti taskuun. Eikä ole sen jälkeen sormeen palannut!

Pihtiputaan opetuscase meni muutenkin putkeen, kuten Putkosen peruskoulutuksen tavoite olikin. Tarjous lähti ajallaan, ja jo seuraavana päivänä sain puhelinsoiton Saarijärveltä sekä ilmoituksen, että he tilaavat työn meiltä. Voiko myyntityö olla näin helppoa...epäilys iski! Oli oitis palattava omia laskelmia tarkastelemaan.

Ja siltähän se ansa löytyi: 110 kV katkaisijat ovat 3-vaiheisia, mutta mittamuuntajat 1-vaiheisia. Niitä tarvittiin siis kolme kertaa enemmän kuin katkaisijoita...

Ensimmäinen insinöörirupeama oli kaikin puolin loistava koulu. Sähköalan silloinen guru Toivo Jokinen antoi joka päivä tunnin yksityisopetusta, jossa käytiin läpi niin maasulun teoriat, sammutukset kuin suojausfilosofiat. Puolen vuoden vierihoidon jälkeen tiesin sähkötekniikasta jo aika paljon.

SLO-vuosina nuo opit ovat sittemmin täydentyneet.

Yrityksessä oli AEG:n edustuksen kautta paljon saksalaisuutta. Esimiehille ei ollut tapana pistää hanttiin. Juuri ennen tuloani uuteen työpaikkaan olin kasvattanut kesälomaparran, mikä ei henkilöstöjohtajaa miellyttänyt. "Täällä ei muuten sallita partaa", hän opasti oivaltamatta, että tuo kielto oli paras keino kiinnittää parta leukaani pysyvästi.

Kaiken kaikkiaan silloisesta esimiestyöstä jäi kuitenkin hyvä maku suuhun. Esimies oli oikea pomo, ohjasi töitä, teki itsekin mukana ja oli ystävällinen. Yksi noiden työvuosien kohokohta olivat sinunkaupat kuuden vuoden työskentelyn jälkeen saunan lauteilla toimitusjohtaja Erkki Korvenrannan kanssa. Minut oli vihdoin hyväksytty lopullisesti taloon töihin!

Menneiden vuosikymmenten muodollisuutta en toki työpaikan ihmissuhteisiin kaipaa, mutta ajoittain kyllä tuntuu siltä, että esimiesten auktoriteetti on nykyisin aika hukassa.

Ollaan niin kavereita, että esimiestyöhön väistämättömästi kuuluvat ikävätkin päätökset käyvät ylivoimaisiksi. Liiallinen kaiken ymmärtäminen on tuonut työelämään harmitusta ja lisää sairauspoissaoloja. Se käy kalliiksi työnantajille, jotka on pantu tuskan maksumieheksi. Kuitenkin työpaikalla ollaan aikuisiän ajasta vain parikymmentä prosenttia. Ehkäpä yksityisasioillakin on tekemistä harmituksen kanssa eikä vain työmurheilla?

Kovin nopeasti on mennyt "30-vuotinen sota" tukkukaupan parissa, johon päädyin vuonna 1981 organisaatiomuutoksessa, ja nyt on aika jatkaa eteenpäin.

Miten se Matti Nykänen sanoikaan...elämä on ihmisen parasta aikaa.

Kokemuksesta toteaisin, että työelämä etenkin.

Tapio Jouhki
perusinsinööri
kauppaneuvos